Vuosi 2024

Dostojevskin Riivaajat Pietari-seurassa Anhavan ja Pesosen johdattelemana 21.10.24

Riivaajat ilmestyi alun perin 1872 Dostojevskin aateromaanina, mikä kuvasi Venäjällä liikkuvien poliittisten ja yhteiskunnallisten näkemysten myllerrystä ja niistä kiihottuvia henkilöitä venäläisessä pikkukaupungissa. Dostojevskillä lienee ollut kuitenkin mielessä jatkaa kirjoittamista ”suuren syntisyyden” teemalla mutta Moskovassa tapahtunut poliittisen salaseuran jäsenen murha muutti hänen mielensä ja hän päätyi vahvasti vallankumousaatteiden teemaan. Mutta ”suuren syntisyyden” teema ajautui kuin varkain myös Riivaajien osaksi, kuten teoksen kääntäjä kirjailija ja suomentaja Martti Anhava asian Pietari-seurassa ilmaisi. Ja se teki teoksesta omalla tavallaan konstikkaan ja osin ihmeellisistä elementeistä koostuvaksi. Tavalliselle lukijalle Dostojevskin ryöpsähtelevä kirjoitustyyli ja samaan teokseen mahtuvat useat teemat tekevät sen jopa hämmentäväksi ja kääntäjälle vaikeaksi saada asia ymmärrettäväksi säilyttäen Dostojevskin tyylin.

Suomessa Riivaajat on käännetty ensi kerran 1928, jolloin kääntäjänä oli Ida Pekuri ja sen kustansi Otava. Häneltä ilmestyi myös kaksi uudempaa käännöstä 1962 ja 1979, joista myöhemmässä oli myös Venäjällä ja Neuvostoliitossa sensuroitu luku (Tihonin luona). Toisena sen käänsi Lea Pyykkö Karistolle 1982 ja viimein käännöksen Otavalle teki Martti Anhava 2024. Yleisön kysymykseen, miksi uusi käännös, Anhava kertoi aikeen tulleen Otavan klassikkokäännösten ohjelmaan jo vuosia sitten mutta erinäisistä seikoista johtuen sen aika koitti vasta nyt. Dostojevskin teoksia koskien valinnat teki Anhava ja ohjelman toteuttajiksi valikoitu hän sekä Olli Kuukasjärvi.

Illan toinen keskustelija professori Pekka Pesonen kertoi sen, että Dostojevski oli se kirjailija, joka sysäsi hänet venäläiseen kirjallisuuteen ja koko hänen pitkälle yliopistouralleen tutkijana ja opettajana. Pesosen mukaan Anhavan käännös Dostojevskin konstikkaasta kielestä on erinomainen ja suomeksi luettuna valtava elämys. Pesonen oli tilaisuutta ajatellen paneutunut myös Pekurin käännökseen ja totesi kumpaakaan sen kummemmin arvottamatta, että Pekurin ja Anhavan samojen kohtien lauseet olivat täysin eri tavoin ilmaistut. Pesosen mukaan Riivaajat on Dostojevskin hurjin romaani, mikä oli myös opiskelijoita yliopistolla eniten jakava teos. Opinnäytteitä siitä tehtiin tuskin lainkaan – ilmeisesti ajateltiin teoksen olevan jo loppuun tutkitun – mikä todellisuudessa ei pidä paikkaansa.

Teoksen ajattomuus ja profeetallisuus tulee ilmi siinä, miten kuvatut vallankumoukselliset aatteet tasa-arvosta ja yleisestä hyvästä muuttuvat kiivaudessaan diktatuurin ja väkivallan käyttövoimaksi. Dostojevski käyttää paljon tilaa myös päähenkilöiden huvittavien hahmojen kuvaamiseen ikään kuin ”rangaistakseen itseään” oman nuoruutensa aatteellisista hairahduksista. Tämä erään kuulijan mukaan tekee teoksesta monelle lukijalle hyvin henkilökohtaisen kokemuksen.

Kääntämistä Anhava kuvasi vielä siten, että lukija voi lipua läpi tekstin, mutta kääntäjän on ymmärrettävä lauseiden alkuperäinen usein hämäräkin merkitys. Jo isältään hän oli saanut neuvon, että kääntäessä on parempi lukea muiden kielten käännöksiä kuin omalla kielellä tehtyjä. Tässä näkee sen, miten eri kulttuureissa on teksti avautunut.

Dostojevskin teos etenee kohtauksittain, joissa lukijan on oltava tarkkana siitä kuka kukin on. Käännöksessä on nimihakemista, mikä tässä auttaa. Kirjoitustapa Dostojevskilla on dramaturginen, missä dialogit ovat taitavia. Yleisön kysymykseen kirjan nimestä Riivaajat (Бесы), saimme vastauksen, jonka mukaan se on suora käännös Luukkaan evankeliumista (Luuk. 8:23-26), josta se on otettu teoksen motoksi. Vanhassa suomalaisessa raamatussa se on käännetty Perkeleiksi ja uusimmassa Pahoiksi Hengiksi, jota Anhava ei tekstissään ja kirjan nimessä halunnut käyttää.

Eläväinen keskustelutilaisuus veti Pietari-seuran iltaan kolmisenkymmentä Riivaajansa hyvin tuntevaa kuulijaa.

Runoretkellä Pushkinista Berkovitshiin

”Hienoa, että meillä vielä harrastetaan venäläistä runoutta!”  ilmaisi ilonsa Pyysaaren kesäravintolan satunnainen kävijä kuultuaan että kabinetin puolella Pietari-seuran väki vietti Aleksandr Pushkinin 225. syntymäpäivää.

Runoja ja puhetta kuultiin venäläisen kirjallisuuden isän Pushkinin ohella monista suomalaisille läheisistä kirjailijoista;  oli Anna Ahmatova,  Boris Pasternak, Vladimir Majakovski ja vilahteli Tshehov muistikirjoineen.. Suosittu oli myös Bulat Okudzhava, jonka syntymästä tuli toukokuussa sata vuotta . Joku oli varustanut pienen toistopelin mukaan ja niin saatoimme nauttia Okudzhavan iki-ihanista sävelistäkin Arbatia muistellen!

Meidän aikamme nimiä ovat runoilijat Lev Rubinstein ja Jevgenia Berkovitsh. Molemmat ovat joutuneet nykyvallanpitäjien ja näiden hännyslaumojen tukahduttavaan otteeseen.

Lev Rubinstein kirjoitti tekstejään alunperin kirjastokorteille, aika kätevää kun teki töitä kirjastossa. Näihin kortteihin runoilija tallensi havaintojaan, oivalluksia, sitaatteja ja uskoi, että korttipakkarunot päätyvät yleisön tietoon vain luettuna. Runoteokset kuitenkin ilmestyivät, sittemmin myös Suomessa Tomi Huttusen suomentamina ”Tässä olen minä” 2010 ja ”Sankarin ilmestyminen” 2015. Näihin runollisiin korttipakkateoksiin ja samoin itse teksteihin saimme illassa tuntumaa.

Lev Rubinstein joka oli vieraillut useamman kerran Suomessa, kuoli tämän vuoden tammikuussa auto-onnettomuudessa, Moskovassa. ”Runoilija ja esseisti Lev Rubinstein on kuollut ja nyt tuntuu pahan kerran siltä kuin viimeinenkin vapauden henkäys olisi sammunut Venäjältä”, kirjoitti Levin ystävä,  professori Tomi Huttunen muistokirjoituksessaan. Tämä hieno juttu löytyy yliopiston sivuilta: https://blogs.helsinki.fi/venajaavoiymmartaa/sankari-on-kuollut/  

Blogeista löytyy paljon muutakin Venäjään liittyvää mielenkiintoista asiaa, poiketkaa virkistymään ja viisastumaan!

Jevgenia Berkovitsh on surullisen ajankohtainen hahmo. Runoillan aikoihin hän oli istunut jo yli vuoden tutkintovankeudessa yhdessä kirjailijatoverinsa Svetlana Petrijtshukin kanssa. Berkovitsh oli ohjannut Petrijtshukin näytelmän vuonna 2020 ja ”Zolotaja Maska” -festivaaleilla v. 2021 palkittiin niin käsikirjoitus, ohjaus kuin rooliasut.  Myös Kriitikkojen liitto palkitsi esityksen. Venäjän valtakoneiston mielestä näytelmä puolusti terrorismia eikä muille selityksille annettu mahdollisuuksia kulttuuriväen aktiivisesta osallistumisesta huolimatta. Heinäkuun alussa molemmat taiteilijat tuomittiin kuudeksi vuodeksi työsiirtolaan terrorismin puolustamisesta. Lisäksi heiltä kiellettiin kolmeksi vuodeksi sähköisten tietoverkkojen käyttö.

Runoillassa saimme tuntuman Berkovitshin runoihin, kun Toivo Tupin toi tullessaan yhden Jevgenian runon esittäen sen ensin venäjäksi ja saman tien tulkiten suomeksi. Runo ohessa.

Venäjän kulttuuri elää synkkää aikaa, mutta milloin runoilijoilla ja luovalla hengellä on siellä ollut helppoa. Pushkin ei päässyt koskaan ulos Venäjän valtakunnasta, muut kokivat ja kokevat vielä julmempaa sortoa.  Hengen palo on aina jossain kytenyt ja onneksi välillä myös roihahtelee.

Pulmu Manninen

Evgenia Berkovich

Talven loihdintaa on pihamaassa,

Tuiskuun kääritty

Kärpäsenä meripihkassa

Iäksi olet teljetty.

Olet sinäkin vaiti ja hän on, ja minä,

Kummankin kanssa, hänen ja toisen,

Etteivät ystävät kuulisi,

Jotka ovat vihollisia pahempia.

He kaiken asettavat paikoilleen,

Lausuvat laumaan lyöttäytyen:

En ole sitä lukenut,

Mutt’ silti tuomitsen.

Ja pelottelee jälleen piru

Omalla Maljutallaan*,

Ja aika hitaasti vaan viruu…

On jälleen hirmuisenaan.

Tuiskuttaa, tuiskuttaa koko maan päällä,

Suden perimää,

Ole vaan kuin kärpänen helmikuussa,

Vaiti ja pimeää.

Ettet sanaakaan vahingossa kuiskahda

Ihmiskielellä.

On helmikuu, ja aika mustepullo noutaa,

Mutta itkuun ei ole kyyneltäkään.**

3. helmikuuta 2023

Suomentanut Toivo Tupin 6.6.2024 Pyysaaressa Aleksandr Pushkinin syntymäpäivänä pidetyssä runoillassa.

___________________

* Maljuta Skuratov oli Iivana Julman lähipiirin pahamaineinen teloituksistaan tunnettu vaikuttaja.

**Tässä tekijä viittaa tunnetun Nobel-palkitun kirjailijan Boris Pasternakin runoon: On helmikuu, on aika mustepullo noutaa, ja itkeä…

Vuosikokous ja Rikottu rajamaa 15.4.2024

Pietari-seuran vuosikokous sujui mukavasti perinteisellä kaavalla. Väkeä oli sali täynnä kolmattakymmentä henkeä. Paikka tosin oli vaihtunut Metsätalolle, joka jatkossa on käytettävissä säännölliseminkin, etenkin kun siellä on valittavissa erikokoisia saleja ja pääsy niihin on esteetön.

Seuran hallitus jatkaa vanhoillaan. Puheenjohtajaksi lupautui edelleen prof. Timo Vihavainen. Kokous vahvisti tilit ja toimintakertomuksen. Jäsenmaksu tulevalle vuodelle 2025 päätettiin entiseksi 25 euroksi, jolloin opiskelijoiden ja työttömien maksu on 10 euroa. Toiminta pyritään säilyttämään entisellä tasolla niin, että kevätretki, pikkujoulu ja luentotilaisuudet muodostavat toiminnan rungon. Seuran jatkuvuuden kannalta ongelmaksi todettiin maksavien jäsenten vähäinen määrä, mikä on vajaat puolet seuran kokonaisjäsenmäärästä 146. Kokouksessa toivottiin myös etsittävän muita tuloja seuralle.

Rikottu rajamaa (Atena ja Otava 2023)

Toimittaja Antti Rämänen esitteli tuoretta teostaan, mikä käsittele muutoksia, joita Karjalankannas on läpikäynyt viime vuosisadan alkupuolella ennen ensimmäistä maailmansotaa sekä itsenäistymisen jälkeen kansalaissodan ja sen jälkeisen rauhan aikana aina sen päättymiseen 1939.

Antti Rämänen kertoi omien sukujuuriensa olevan Kannaksella, mikä oli yhtenä pontimena ajanjakson tutkimiseen ja kirjan kirjoittamiseen. Osa Kannaksen menneisyyttä on myös jäänyt evakkomuistelmien ja pitäjähistorioiden varjoon, mihin nyt julkaistu teos tuo hyvin uutta valoa.

Vuosisadan alkua Rämänen kuvaa huviloiden aikakaudeksi. Kannaksen alue oli maanviljelyvaltaista elinkeinoiltaan, teollistuminen oli vähäistä, poikkeuksena muutama saha. Pietarilaisten huviloita alkoi nousta aluksi vesistöjen varsille ja sittemmin Pietari-Viipuri rautatien varrelle.  Vuonna 1908 vierasmaalaisia huviloita oli 4700 mutta vuonna 1917 jo yli 10000. Huvilaelämä työllisti väkeä erilaisissa palveluissa ja tämä johti myös maanviljelystä luopumiseen ja hallitsemattomaan maan myyntiin. Kannaksella oltiin myös idänkaupan pioneereja ja pirtun salakuljetusta harrastettiin. Venäjällä puheet Suomen erityisasemasta voimistuivat, kiistoja venäläisväestön kanssa syntyi kuntakokouksissa, uhka rajapitäjien Uudenkirkon ja Kivennavan (johon Terijoki kuului) liittämisestä takaisin Venäjään nousi esiin jo 1911. Maailmansodan syttyminen hillitsi rauhattomuutta, ilmeisesti lisääntyneen kontrollin ansiosta.

Kuohuva vuosi 1917 muutti elämää ratkaisevasti. Hinnat nousivat, sahateollisuus kärsi, työväenliike vahvistui, perustettiin järjestyskaarteja puolin ja toisin. Venäjän vallankumous vaikutti vahvasti rautateiden toimintaan ja virkavalta irtisanottiin heti kumouksen jälkeen.

Kansalaissodan alussa Kannas jakautui kahteen osaan, Laatokan puoli oli suojeluskuntien hallinnassa ja eteläisen rautatien varret ja pikkuasemat punaisten hallinnassa. Yksityiskohtana mainittakoon, että suojeluskunnat purkivat venäläiset varuskunnat alueellaan jo ennen kuin Mannerheim ehti tehdä saman Pohjanmaalla. Kapinan ja kansalaissodan tapahtumista, uhreista ja teloituksista Rämänen antaa varsin tarkkoja paikkakuntakohtaisia tietoja. Sisällissota päättyi keväällä 1918 Kannaksella veriseen loppunäytelmään mutta sotatila Kannaksella kesti vuoteen 1920 Tarton rauhaan asti.

Rämänen kertoo tapahtumista elävästi myös yksittäisten henkilöiden välityksellä, mikä tekee kirjasta tavanomaista historiateosta luettavamman. Kirja on huipputulos urheilutoimittajalta.

Kyllönen vihelsi, tanssi, johti orkesteria ja soitti haitaria.

Timo-Juhani Kyllönen oli Pietari-seuran vieraana Lyseumklubilla 6.3.2024. Värikkäänä esiintyjänä tunnettu säveltäjä kertoili opiskelustaan ja sävellystyöstään sekä esitti näytteitä tuotannostaan äänittein ja elävänä haitarin säestyksellä.

Kyllönen vietti lapsuutensa Ruotsissa, missä hän aloitti haitarinsoiton opiskelun ja kiinnostui lintujen laulua kuunnellessaan ja matkiessaan myös säveltämisestä. Ylioppilaaksi hän kirjotti Helsingissä minkä lisäksi haitarinsoiton opiskelu jatkui Matti Rantasen johdolla. Hän musisoi myös sotilassoittokunnissa Upinniemessä ja Hämeenlinnassa klarinetistina sekä hanuristina Hortto Kaalo yhtyeessä. Monipuolisuus musiikin parissa oli nähtävissä jo nuorena. Sittemmin musiikillisessa kuvassa syveni myös kansainvälisyys, kiinteä luontosuhde ja missio musiikista, jossa keskeistä ovat usko melodiaan ja humanismiin. Tuotannossaan hän on ottanut kantaa mm. ympäristönsuojeluun (Norppa.ooppera Savonlinnassa), Argentiinan sotilasjuntan toimintaan (Tango solo), kiusaamiseen ja Perun lasten elämään katukaupustelijoina.

Kun Sibelius-Akatemiassa ei vielä ollut hanurinsoiton opiskelun mahdollisuutta, hän haki apurahan turvin opiskelemaan Moskovaan. Siitä kehkeytyi runsaan viiden vuoden rupeama, minkä jälkeen hän oli suorittanut diplomit hanurinsoiton, kapellimestarin ja säveltäjän loppututkinnoissa.

Säveltämisestä tulikin hänen pääasiallinen työnsä niin, että hänellä on tällä erää liki sata teosta, joiden joukossa on sinfonioita, oopperoita, konserttoja, kuoroteoksia ja vokaalimusiikkia. Työsarkaan on kuulunut orkesterien ja kuorojen johtamista, opetustyötä mm. Sibelius-Akatemiassa, luentoja ja esiintymisiä hanuria soittaen niin omien teosten kuin esimerkiksi venäläisen mustalaismusiikin parissa. Maailmalla hän on ollut useiden kaupunkien nimikkosäveltäjänä.

Eräänlaisena erikoisuutena Kyllönen esitti taitojaan lintujen äänien matkijana sekä vieraiden kielten puheen nuotin imitoijana. Omia sävellyksiään äänitteenä esittäessään hän intoutuu ottamaan niin orkesterinjohtajan kuin tanssijan roolit. Ilta oli vauhdikas.

Timo-Juhani Kyllösen uraan pääsee lähemmin tutustumaan osoitteessa timo-juhanikyllonen.com/fi  ja sitä kautta on mahdollista kuulla myös näytteitä hänen musiikistaan samoin kun You Tubessa.