Esitelmiä ja liitteitä

Professori Timo Vihavainen: Esitelmä Pietari-seurassa 11.3.2019

Suurvallat, Suomi ja Venäjän kansalaissota

(Kansalaissodat Suomessa ja Venäjällä: Mikä oli yhteistä ja mikä erityistä ja mikä on kansalaissodan perintö Suomessa ja Venäjällä)

Suomalaisessa historiankirjoituksessa ryhdyttiin syvemmälti ja ulkomaisia arkistoja hyödyntäen tutkimaan suurvaltojen roolia maan itsenäistymisvaiheissa 1950-luvulta lähtien, jolloin saksalaiset arkistot avautuivat.[1]

Vuonna 1961 ilmestyneessä kirjassaan[2] Juhani Paasivirta saattoi käyttää myös amerikkalaisia, englantilaisia ja ruotsalaisia lähteitä.

Entisiä monipuolisemman kokonaiskuvan pystyi luomaan Tuomo Polvinen teoksessaan Venäjän vallankumous ja Suomi 1917-1920 I-II[3] siirtäessään tarkastelukulman Venäjän vallankumoukseen. Venäläisestä arkistoaineksesta hän saattoi tosin hyödyntää vain julkaistuja lähteitä ja emigranttikokoelmia, mutta näitäkin oli runsaasti saatavilla.

Syventävää tutkimusta Suomen asemasta Englannin politiikassa teki väitöskirjassaan Eino Lyytinen.[4] Laajemmasta näkökulmasta samaa aihepiiriä käsitteli väitöskirjassaan Olavi Hovi.[5]

Tärkeitä Saksa-suhteita käsitteli väitöskirjassaan Osmo Apunen.[6]

Myöhemmin kokonaiskuvaa on vielä täydennetty muun muassa Marjaliisa ja Seppo Hentilän tutkimuksella.[7]

Samaan aikaan myös Neuvostoliitossa ja Venäjällä on ilmestynyt eräitä merkittäviä tähän aikakauteen keskittyviä tutkimuksia.[8]

Kun tähän lisätään se valtava kirjallisuus, joka käsittelee Venäjän vallankumouksia ja kansalaissotaa, voi sanoa, että sekä kuva siitä, mitä Suomessa ja Venäjällä tapahtui vuosina 1917-1920 on varsin hyvin selvitetty sikäli kuin asia koskee suurvaltojen toimintaa ja sen vaikutusta asioihin.

Seuraavassa pyrin referoimaan sitä kokonaiskuvaa, joka tältä pohjalta muodostuu käytettävissä olevan tutkimuskirjallisuuden pohjalta ja hahmottelemaan vastausta otsikon esittämään kysymykseen.

Kuten tunnettua, Suomen itsenäistyminen oli Venäjän vallankumouksen, tarkemmin sanoen bolševikkien valtaannousun suoranainen seuraus. Vasta se loi tilanteen, jossa Suomen suuriruhtinaskunnan eroaminen imperiumista ei ainoastaan ollut mahdollista vaan jopa välttämätöntä.

On vaikea kuvitella, että vallassa oleva Suomen porvarillinen hallitus olisi voinut suostua tunnustamaan bolševikkien kansankomissaarien neuvoston esivallakseen. Niinpä eroaminen imperiumista oli ainoa mahdollisuus, mille saatiin myös Saksan tuki.

Vallankumouksen seuraukset olivat tietenkin myös Venäjän kannalta mullistavat. Vuoden 1916 maaliskuusta vuoden 1917 maaliskuuhun mennessä mahtavasta suurvallasta oli jäljellä vain armeijaa vailla oleva, sekasortoinen alue, joka oli hajonnut useiksi, itsenäiseksi julistautuneiksi maiksi. Yksi näistä oli Suomi.

Lokakuun bolševikkikaappauksesta vuoden 1918 loppuun saakka Venäjää otteessaan pitävä ainoa suurvalta oli Saksa, jonka armeija saattoi sen alueella tehdä mitä halusi, kuten kevään 1918 tapahtumat osoittivat. Saksa oli myös se ainoa taho, joka saattoi suojella itsenäiseksi julistautunutta Suomea, joka myös sen mukaisesti orientoitui sen suojelukseen.

Bolševikkihallitus oli Saksan kannalta paras mahdollinen Venäjän hallitus. Näin Saksassa arvioitiin aina syksyyn saakka ja myös bolševikit osoittivat valmiutta jopa sotilaalliseen yhteistyöhön Saksan kanssa, joka tarjosi niille suojaa ympärysvaltoja ja myös muita haastajia vastaan.

Venäjän kannalta Saksa oli myös suhteellisen ja riittävän lojaali kumppani, joka ei halunnut rikkoa molemminpuolisesti hyödyllistä yhteistyötä. Se muun muassa hillitsi suomalaisia näiden Itä-Karjalaan kohdistuvien havittelujen osalta. Saksalaiset eivät suinkaan tukeneet suomalaisten ekspansiopyrkimyksiä, vaan suorastaan kehottivat suomalaisia siirtämään itärajaansa kauemmas länteen, koska muuten niistä vielä kerran syntyisi tulevan Venäjän kanssa hankaluuksia.

Saksa pysyi Venäjän bolševikkihallituksen kumppanina ja käytännössä sen isäntänä aina Saksan kukistumiseen (11.11.1918) saakka. Se oli myös Suomen itsenäisyyden takuumies bolševikkeja vastaan ja solmi sen kanssa varsin läheiseen taloudelliseen, poliittiseen ja sotilaalliseen yhteistyöhön velvoittavan sopimuksen.

Tämän johdosta ympärysvallat, joista Suomen kannalta tärkeitä olivat Englanti, USA ja Ranska, alkoivat pitää Suomea Saksan vasallina, mistä seurasi erinäisiä Suomen kannalta ikäviä asioita.

Niinpä nälänhädän partaalla olevaan Suomeen kieltäydyttiin myymästä amerikkalaisia elintarpeita eivätkä USA ja Englanti edes tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä, vaikka sen olivat tammikuussa 1918 tunnustaneet monet muuta maat, mukaan lukien Venäjä, Ruotsi, Saksa ja Ranska.

Kun Suomeen syksyllä vuonna 1918 valittiin saksalainen kuningas, itsenäisyyden jo tammikuussa 1918 tunnustanut Ranska katkaisi suhteensa siihen.

Ensimmäisenä vuonna bolševikkien vallankaappauksen jälkeen niin Venäjä kuin Suomikin olivat Saksan armoilla ja tilanteesta voidaan käyttää sanaa suojeluherruus. Asia oli käytännössä välttämättömyyden sanelema. Suomessa tilanteeseen suhtauduttiin voittopuolisesti sangen myönteisesti, mutta Venäjällä mielipiteet jakaantuivat jyrkästi.

Kysymys oli siitä, että bolševikit ja saksalaiset tarvitsivat molemmat toisiaan ja sama koskee myös Ukrainassa toiminutta Skoropadskin hallitusta.

Venäjällä oli kuitenkin myös hyvin voimakas saksalaisvastainen mielipide, joka vastusti Venäjän imperiumin hajottamista. Sitä edusti sekä väkivalloin kurissa pidetty oppositio aina vasemmisto-SR:iä myöten että ne valkoisten kenraalien johtamat voimakeskukset, joita syntyi vuoden 1918 mittaan ja jotka aloittivat kansalaissodan bolševikkien lyömiseksi.

Suomen sisällissota oli ollut luonteeltaan paikallinen vallankumous, jonka keskusvallan herpaantuminen -valtion romahdus-  oli laukaissut.

 Saksalaisten kannalta Suomen irrottaminen Venäjästä oli yksi tyypillinen osa sen Venäjän-politiikka, jonka tarkoituksena oli Venäjän heikentäminen tietyissä rajoissa. Suomen tapauksessa erikoisuutena oli lähinnä suomalaisten valkoisten poikkeuksellinen innokkuus saksalaisen avun saamiseen ja myönteinen suhtautuminen siihen.

Kun Saksa vuoden 1918 lopulla jäi pois pelistä, jäivät Venäjällä kentälle bolševikkien lisäksi valkoisten kenraalien johtamat voimakeskukset, jotka yhdistyivät amiraali Koltšakin alaisuuteen ja pitivät edustustoaan Pariisissa.

Saksan jättämään sotilaalliseen tyhjiöön työntyivät nyt kilpaa niin bolševikit kuin valkoiset venäläiset. Ympärysvallat olivat suorittaneet rajoitettuja interventioita Venäjälle jo saksalaisherruuden aikana sitä vastustaakseen. Nyt ne aseistivat valkoisia venäläisiä joukkoja bolševikkeja vastaan.

Suomi onnistui pääsemään ympärysvaltojen eli käytännössä englantilaisten suojelukseen, mikä edellytti maassa huomattavia poliittisia muutoksia, mukaan lukien luopumista saksalaisesta kuninkaasta, joka oli jo valittu Suomen valtaistuimelle. Myös P.E. Svinhufvud joutui luovuttamaan valtionhoitajan paikan kenraali C.G.E. Mannerheimille.

Englantilainen laivasto-osasto saapui keväällä 1919 Suomenlahdelle ja toimi sieltä käsin Kronstadtissa olevaa Venäjän laivastoa vastaan. Tämä merkitsi olennaista tukea sekä Suomelle että Baltian maille. Englannin tavoitteena oli bolševikkien pysäyttäminen niiden tiellä länteen ja se halusi myös rajoittaa Venäjän mahtia, muun muassa Itämerellä.

Suomen suhteet ympärysvaltoihin saatiin kuntoon keväällä 1919, jolloin muun muassa pidettiin eduskuntavaalit ja saatiin näin keväästä 1918 lähtien hallinnut vajaalukuinen ns. tynkäeduskunta täysilukuiseksi. Tynkäeduskunnasta olivat puuttuneet vuonna 1918 vallankumousta kannattaneet sosialidemokraatit. Uusien vaalien jälkeen he palasivat eduskuntaan, jonka nyt voitiin katsoa edustavan Suomen kansan tahtoa.

Suuri kysymys Suomen kannalta oli kuitenkin valkoisten venäläisten suhtautuminen Suomen itsenäistymiseen. Koltšak ja hänen edustajansa Pariisissa eivät missään vaiheessa suostuneet siihen, että Suomen -tai Baltian maiden- itsenäisyys tunnustettaisiin ennen Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kokoontumista. Vain se pystyisi puhumaan koko Venäjän kansan äänellä.

Suomessa taas lähdettiin siitä, että sen itsenäisyys oli kiistaton ja kansainvälisesti tunnustettu ja ettei sitä missään tapauksessa enää voitaisi alistaa millekään venäläiselle elimelle.

Tästä tuli Suomen kannalta voittamaton este myös sille, että Suomi olisi lähettänyt armeijansa vapauttamaan Pietaria, mistä useaan otteeseen keskusteltiin vuoden 1919 aikana. Valkoiset venäläiset yrittivät kannustaa suomalaisia tekemään tämän intervention.

Tällaiseen Suomi ei ryhtynyt. Sen sijaan se lähetti pieniä vapaaehtoisosastoja Itä-Karjalaan, jonka väestön arveltiin haluavan erota Venäjästä ja liittyvän Suomeen. Tällaisesta oli olemassa tiettyjä merkkejä ja sitä halusivat etenkin Suomeen siirtyneet itäkarjalaiset.

Sekä Englannin, karjalaisten, valkoisten venäläisten että bolševikkien joukot asettuivat kuitenkin vastarintaan ja suomalaiset joutuivat vetäytymään.

Suomalaista ekspansiota Karjalaan vastustivat myös sekä Suomen suojelijaksi asettautunut Saksa että sen kukistumisen jälkeen samaan rooliin tullut Englanti. Myöskään valkoiset venäläiset eivät luonnollisestikaan olleet valmiita luovuttamaan Suomella palaakaan ”yhtenäisestä ja jakamattomasta Venäjästä”. Hehän eivät edes tunnustaneet koko Suomea.

Käytännössä Suomi oli tässä vaiheessa hyvin riippuvainen ympärysvalloista ja etenkin Englannista. Mikäli Englanti olisi painostanut Suomea hyökkäykseen Pietarin vapauttamiseksi vuonna 1919, olisi Suomi todennäköisesti joutunut suostumaan.

Myös Mannerheim, joka oli kesään 1919 saakka Suomen valtionhoitajana oli hyvin innokas pääsemään Pietarin vapauttajaksi, mikä hänen mielestään olisi muodostanut vankan pohjan Suomen ja Venäjän myöhemmille hyville suhteille. Mannerheimin poliittinen kannatus Suomessa osoittautui kuitenkin vähäiseksi. Kesällä 1919 hän hävisi presidentinvaalit liberaalille K.J. Ståhlbergille äänin 143 – 50.

Bolševikit puolestaan nostivat esille sen näkemyksen, että mikäli aivan Pietarin vieressä sijaitseva Suomi olisi hyökännyt Pietariin, ei mikään Venäjän hallitus saattaisi koskaan suostua itsenäisen Suomen olemassaoloon.

Tätä korosti Trotski suomalaisille suunnatussa lehtiartikkelissaan. Samalla hän lupasi säälimättömästi kostaa ”jokaiselle helsinkiläiselle porvarille erikseen” mikäli hyökkäys tapahtuisi.

Lenin arvioi hieman myöhemmin, että mikäli Suomi -tai edes jokin Baltian maa- olisi hyökännyt Pietariin, olisi se kukistunut helposti.

Hänen mielestään Suomi ei hyökännyt siksi, että siellä oli jo ymmärretty imperialististen valtojen olevan pahempia kuristajia kuin bolševistinen Venäjä, joten kyseessä oli valinta, joka ratkaistiin bolševikkien hyväksi, vaikka imperialistit kaikin tavoin yrittivät painostaa Suomea hyökkäykseen.

Sekä suomalainen että venäläinen tutkimus ovat todenneet, että Lenin oli väärässä. Englannin hallitus ei suinkaan yrittänyt painostaa Suomea hyökkäämään, vaan päinvastoin varoitti sitä sellaiseen ryhtymästä.

Englannin intresseissä oli kyllä vaikutusvaltansa kasvattaminen Itämerellä, mukaan lukien Suomen ja Baltian maiden itsenäistyminen Venäjän heikentämiseksi. Mahdollista konfliktia Suomen ja Venäjän välillä oli kuitenkin varottava siksi, että sillä saattoi olla arvaamattomat seuraukset ja se olisi voinut johtaa Suomen liittämiseen takaisin Venäjään.

Venäjän kansalaissodan voittivat bolševikit, mitä on Venäjällä myöhemmin usein pidetty katastrofina. Suomen kannalta sekä bolševikkien valtaan pääsy että heidän voittonsa kansalaissodassa olivat ilmeisesti kuitenkin loppujen lopuksi maan edun mukaisia.

Suomen kannalta Venäjän romahdus ja Saksan eteneminen itään vuonna 1918 olivat ratkaisevia tekijöitä itsenäisyyden saavuttamisen ja sen turvaamisen kannalta. Ententen voitto Saksasta auttoi Suomea vapautumaan Saksan pitkälle menevistä vaatimuksista ja valkoisten kenraalien lyöminen vuosina 1918-1919 toteutti Suomen itsenäisyyden turvaamisen suurvenäläisen imperialismin taholta uhanneelta vaaralta.

Valtiollisella tasolla Venäjän vallankumouksen ja kansalaissodan perintö oli Suomen kannalta mitä myönteisin. On hyvin vaikea kuvitella, että ilman niistä johtunutta Venäjän romahdusta olisi Suomen irtaantuminen Venäjästä ja suurvaltojen tulo sitä turvaamaan ollut mahdollinen.

Venäjän kannalta taas kyse oli sen oman imperialismin samasta vakavasta iskusta, imperiumin hajoamisesta, jonka seurauksia myös bolševistinen Venäjä sittemmin pyrki kaikin keinoin muuttamaan.

Itse kansalaissodan perintö oli kuitenkin epäilemättä niin Suomelle kuin Venäjälle kielteinen moraalisessa suhteessa.

Suomella oli ollut harvinainen onni sikäli, ettei sen ollut tarvinnut lähettää joukkoja maailmansodan rintamille, koska sen oma sotajoukko (voisko) oli hajotettu vuosisadan alun venäläitämistoimien yhteydessä, eikä sitä perustettu uudelleen. Suomalaisilla ei ollut sen jälkeen enää ollut asevelvollisuutta eivätkä he siis myöskään saaneet yleistä sotilasopetusta.

Niinpä kansalaissota keväällä 1918 oli Suomen ensimmäinen varsinainen kosketus nykyaikaisen sodan barbariaan. Se käytiin enimmäkseen amatöörivoimin.

Suomen kansalaissodan raakuus oli joka tapauksessa huomiota herättävää. Venäläiset lehdet esittivät uskomattomina pidettyjä lukuja teloitettujen määristä, jotka itse asiassa osoittautuivat oikeansuuntaisiksi.

Erityisesti rauhallisina ja järkevinä pidetyiltä suomalaisilta ei moista käytöstä osattu lainkaan odottaa, kuten venäläisten lehtien kirjoituksista ilmeni. Viipurissa toukokuussa 1918 toimeenpantu venäläisten massamurhakin tuli heti tietoon Pietarissa ja sitä selostettiin laajalti lehdissä.

Kun Venäjän kansalaissota ei tuohon aikaan vielä varsinaisesti ollut edes alkanut, olivat Suomen raakuudet sitäkin silmiinpistävämpiä.

Suomen oman historian kannalta kansalaissodan verilöylyt muodostivat ikävän perinnön, joka oli niin vaikea, ettei sitä kyetty kiihkottomasti käsittelemään tai edes objektiivisesti tutkimaan ennen kuin 1960-luvulla. [9]

Tämä huolimatta siitä, että myös entiset punaiset osallistuivat moitteettomasti Suomen puolustustaisteluun talvisodassa vuosina 1939-1940 ja paljolti myös jatkosotaan vuosina 1941-1944.

Tämä lojaalisuus valtiota kohtaan ansaitsee huomiota myös siksi, että etenkin talvisodassa Neuvostoliiton puolelta esiin nostettiin keskeiseksi teemaksi tunnus, jonka mukaan kyseessä oli vuoden 1918 vallankumouksen vieminen voittoisaan loppuun. Mannerheim esitti sodan alussa saman tulkinnan, josta kuitenkin heti luovuttiin.

Venäjän puolella kansalaissotaa oli edeltänyt ensimmäinen maailmansota, joka merkitsi ennennäkemättömän laajoja veritöitä ja raakuuksia, joiden uhreiksi joutui niin sotilaita kuin siviilejä.

Tunnus sodan välittömästä lopettamisesta oli todennäköisesti ennen vallankumousta ollut bolševikkien tärkein ja vaikuttavin tunnus ja ennen muuta juuri se sai aikaan armeijan romahtamisen.

Koska Venäjä oli keväällä 1918 tietyn aikaa kokonaan vailla toimintakykyistä armeijaa, ei myöskään merkittäviä taisteluita voitu käydä. Edes toimintakykynsä säilyttänyt tšekkoslovakialainen legioona ei missään kohdannut merkittävää vastarintaa vastustaessaan bolševikkeja.

On todettava, että kansalaissota -maailmansodan muuttaminen kansalaissodaksi- oli ollut bolševikkien nimenomainen päämäärä, jonka Lenin oli varsin hyväuskoisesti esittänyt. Hänen arvionsa mukaan ei tullut pelätä kansalaissodan ”veripuroja”, koska ne olivat mitättömiä maailmansodan ”verimerien” rinnalla.

Kävi aivan toisin. Kansalaissodan ja ns. sotakommunismin mukaisen talouspolitiikan johdosta Venäjän talous joutui katastrofaalisen romahduksen tilaan. Interventio, saarto ja huonot sadot lisäsivät tuhoa, jota täydensi vielä vuoden 1919 influessaepidemia eli espanjantauti, joka tappoi paljon myös suomalaisia vankileireillä ja niiden ulkopuolella.

Mitä tulee kansalaissodan metodeihin, ne olivat vielä maailmansotaa barbaarisempia. Kansalaissodan raakuuksia eivät rajoittaneet kansainvälisen oikeuden määräykset, eikä bolševikkivalta edes katsonut minkäänlaisten (”porvarillisten”) lakien rajoittavan sen toimintaa. Valkoisella puolella toimittiin yleensä samalla armottomuuden tasolla.

Vankeja ei Venäjän kansalaissodassa yleensä otettu, vaan kiinni saadut teloitettiin tai pakotettiin vaihtamaan puolta. Panttivankeja käytettiin bolševikkien puolella laajasti muun muassa porvarillisten upseerien eli ”sotilaallisten asiantuntijoiden” lojaalisuuden takaamiseksi.

Mikäli upseerien katsottiin pettäneen luottamuksen, ammuttiin heidän panttivangeiksi otettuja perheenjäseniään ja asiasta jopa tiedotettiin julkisesti.

Terrori oli vallankumouksellisten vanhastaan nimenomaisesti hyväksymä toimintatapa ja sitä, eli siis syyttömien teloittamista muiden pelottamiseksi, käytettiin laajasti. Muun muassa Lenin kehotti silloin tällöin ”hallitsemaan” juuri  tällä menetelmällä.

Uuden poliittisen kulttuurin -bolševistisen vallankäytön häikäilemättömyyden- syitä on yleensä etsitty kansalaissodan kokemuksista ja ne lienevätkin keskeinen tekijä asian taustalla. Niin sanotun suuren terrorin aikana vuosina 1937-1938 oli vanha traditio vielä voimissaan ja monet kansalaissodan ajan toimijat olivat yhä tärkeissä asemissa.

Toki myös valkoinen osapuoli turvautui samoihin menetelmiin ja niistä suorastaan ylpeili, kuten erinäiset muistelmat osoittavat.

Suomessa valkoisen osapuolen toimeenpanema terrori oli huomattavasti laajempaa, kuin punainen terrori. Molemmin puolin terrori usein, joskaan ei suinkaan aina, noudatti jonkinlaisia virallisia muotoja ja ammutti vankeja ”kenttäoikeuksien” tuomion perusteella. Usein terroriin syyllistyivät myös ilman mitään valtuutusta toimivat ryhmät, ulkopaikkakuntalaiset ”lentävät osastot”.

Vaikka Suomen kansalaissota ei verisyydessään juuri häviä Venäjän vastaavalle, vaan jopa voittaa sen, ainakin, mikäli otetaan huomioon sen lyhytaikaisuus, tuntuu sillä olevan eroja edelliseen nähden.

Molemmissa tapauksissa turvauduttiin terroriin eli julmuuksiin, joiden tärkeänä tarkoituksena oli myös pelottaa niitä, jotka eivät itse olleet terrorin kohteina. Bolševikkiterrori oli kuitenkin, ainakin joissakin tapauksissa, myös määrätietoista politiikkaa, johon ylhäältä käsin -esimerkiksi Leninin toimesta- suorastaan kehotettiin.

Missä määrin Suomen punaisella ja valkoisella terrorilla samoja piirteitä, on kiistanalainen kysymys. Tällaisiakin piirteitä siitä on löydetty. Voidaan ainakin tulkita asia siten, ettei valkoinen terrori toiminut valkoisen ylijohdon määräyksestä. Toisaalta se ei myöskään ryhtynyt sen johdosta rankaisutoimiin, mikä olisikin voinut vaarantaa sen auktoriteetin.

Suomen punaisille terrori ei myöskään ollut ohjelmallista toimintaa ja niin sanotut vallankumousoikeudet pyrkivät todella antamaan perusteltuja tuomioita todellisissa riita- ja rikosasioissa eivätkä edes jakaneet kuolemantuomioita.

O.V. Kuusinen pahoitteli sodan jälkeen kirjoitetussa itsekritiikissään juuri punakaartien liiallista hentomielisyyttä. Niiden olisi pitänyt ottaa oppia bolševikeista, joiden käyttäytymismalli oli selvästi häikäilemättömämpi.

Mitä tulee kansalaissodan jälkivaikutukseen, voidaan todeta, että Venäjällä syntyi todellinen kansalaissodan kultti, joka oli osa Stalinin kultin rakentamista. Tämän kultin myötä myös kansalaissodan häikäilemätön armottomuus sai siunauksensa ja siitä tuli bolševikeille esimerkillinen käyttäytymismalli.

Myös Suomessa kansalaissodan (”Vapaussodan”) kulttia rakennettiin maailmansotien välisenä aikana ja tässä työssä erityisen aktiivisia olivat äärioikeistoon luettavat ainekset, joiden vaikutusvalta Suomen politiikassa oli kuitenkin itse asiassa vähäinen eikä koskaan päässyt määräämään maan politiikkaa.

Tämä kultti ei kuitenkaan kovinkaan pitkään päässyt hallitsemaan koko kansallista diskurssia, vaikka se maailmansotien välisenä aikana ja jopa hieman sen jälkeen piti sitä hallussaan esimerkiksi kouluopetuksen ja jopa kaunokirjallisuuden tasolla. Tässä diskurssissa valkoista terroria ei kuitenkaan ylistetty, vaan se päin vastoin haluttiin kokonaan unohtaa ja kieltää ja korostettiin tavallisesti sen sijaan punaista terroria.

Poikkeaviakin näkemyksiä esitettiin, mutta ne eivät muuttaneet valtavirtaa.

Kansakunnan punaisen ja valkoisen puolen ristiriitojen korostamista alettiin kuitenkin jo 1920-luvulla ja viimeistään 1930-luvulla vastuunalaisissa piireissä pitää haitallisena. Talvisodan aikana tämä näkemys sai vahvistuksensa myös sikäli, että Helsingin valloituksen muistopäivää 16.5. lakattiin viettämästä puolustusvoimien lippujuhlapäivänä.

Vaikka valkoinen tarina Suomen itsenäistymisestä ja kansalaissodan merkityksestä sen toteutumisessa jäikin vallitsevaksi aina 1960-luvulle saakka, ei se merkinnyt sitä, että olisi samalla hyväksytty valkoinen terrori ja sen metodit. Sen sijaan tuo kysymys pidettiin niin sanotusti maton alla, mihin oli syytä myös siksi, että bolševistisen Venäjän taholta uhkaavan vaaran takia ei haluttu nostaa esille kansakuntaa repiviä tekijöitä.

Tätä näkemystä noudatti pitkälti myös vasemmisto, jolle leimautuminen Neuvosto-Venäjän ja bolševismin kannattajiksi Suomen itsenäistyessä oli enimmäkseen arkaluonteinen ja jopa häpeällinen asia, jota ei haluttu muistella.

Vuoden 1918 kansalaissodan haavat ”avattiin” toden teolla vasta, kun Väinö Linnan romaanin ”Täällä pohjantähden alla” toinen osa ilmestyi vuonna 1960. Sen jälkeen alkoi ahkera historian tutkimus, joka tuotti pian perusteellisia tutkimuksia niin punaisesta kuin valkoisesta terrorista.

Jaakko Paavolaisen kirjat ”Punainen terrori”, ”Valkoinen terrori” ja ”Vankileirit Suomessa”, avasivat aihepiirin tutkimuksen koko laajuudessaan ja olivat täysin uraauurtavia. Aikaa itse tapahtumista oli silloin kulunut jo lähes puoli vuosisataa.

Voidaan itse asiassa vain hieman liioitellen sanoa, että kaikki myöhempi aihepiirin tutkimus on ollut vain alaviitteitä Paavolaisen pioneerityöhön.

Teema on kokonaisuudessaan niin laaja, että siitä on tehty jo satoja erilaisia tutkimuksia ja niiden määrä on vain kasvanut, erityisesti merkkivuonna 2018.

Kirjojen tavaton määrä kuvastaa aihepiirin tärkeyttä kansalliselle kertomukselle ja lieneekin arvioitava, että siinä on 1960-luvulta lähtien ja vielä myöhemmin, Neuvostoliiton romahtamisen, jälkeen tapahtunut merkittäviä muutoksia.

Sikäli kuin asia koskee Suomen vuoden 1918 tapahtumien kansainvälisiä ulottuvuuksia, ei mitään paradigman muutoksia ole havaittavissa. Kotimaan tapahtumien perintö koetaan yhä niin hallitsevan tärkeäksi, että asioiden kansainvälinen tausta on yleisessä tietoisuudessa jäänyt niiden varjoon.

[1] Yrjö Nurmio, Suomen itsenäistyminen ja Saksa, Porvoo-Helsinki 1957.

[2] Juhani Paasivirta, Ensimmäisen maailmansodan voittajat ja Suomi, Porvoo-Helsinki 1961.

[3] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi 1917-1920 I-II, Porvoo-Helsinki 1967-1971.

[4] Eino Lyytinen, Finland in British Politics in the First World War, Helsinki 1980.

[5] Olavi Hovi, The Baltic Area in British Policy, 1918-1921, Helsinki 1980.

[6] Osmo Apunen, Suomi keisarillisen Saksan politiikassa 1914-1915. Helsinki 1968.

[7] Marjaliisa ja Seppo Hentilä, Saksalainen Suomi 1918. Helsinki 2016.

[8] Viktor Holodkovski, Suomen työväen vallankumous 1918, Moskova 1978, Viktor Holodkovskij, Suomi ja Neuvosto-Venäjä 1917-1920, Helsinki 1978, Irina Novikova, Finskaj karta v nemetskom pasjanse. Germanija i problema nezavisimosti Finljandii v gody pervoj mirovoj vojny. Sankt-Petersburg 2002.

[9] Jaakko Paavolaisen perustutkimus Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918. I ”Punainen terrori”, Helsinki 1966 ja II ”Valkoinen terrori”, Helsinki 1967 muodostavat yhäkin tämän alan tutkimuksen perustan. Niitä täydentää saman tekijä teos Vankileirit Suomessa, Helsinki 1971 täydentää kuvaa.

Vuoden 1918 sisällissodassa rintamilla kaatui 5199 punaista ja 3414 valkoista. Terrorin uhreina ammuttiin 7370 punaista ja 1424 valkoista ja 926 ”muuta”. Vankileireillä menehtyi 13446 punaista ja vankeuden jälkiseurauksiin vielä yli 3000. Kaiken kaikkiaan ihmismenetykset olivat yli 36000henkeä eli noin yhden prosentin verran väkiluvusta.